Kymmenen vuotta sitten, olin 9 vuotias sekä lapsekas ponityttö joka unelmoi omasta esteappaloosasta sekä hoitoponista. Kysyin ratsastuksenopettajalta hoitsua ja sellaisen sainkin. Se ei ollut pieni, suloinen ja kiltti poni vaan karsinassa odotti pyöreä, silloin isolta tuntuva, 9 vuotias suokkiruuna. Se ei ollut mikään muotovalio, paitsi minulle. Sinä päivänä tapasin Turren.
Hassua että siitä päivästä on jo niin kauan, muistan miten pinteleiden kääriminen teki mut hulluksi, miten Turre ei suostunut nostamaan kaviota ja kuinka se hevonen testasi mua. Oon tullut itkien ulos Turren karsinasta, useammin kuin kerran. Silti jaksoin sinnitellä ja se palkittiin. Nykyään minulla on ystävä joka tuntee ääneni, kunnioittaa minua (ja on myös ansainnut minun kunnioitukseni itselleen), johon luottaa ja joka voi luottaa minuun.
Eilen jäin työpäivän jälkeen vähän puuhastelemaan Purmin kanssa, pesin sen hännän, selvitin & tasoitin sen. Selvitin myös harjan ja leikkasin niskasiilin sekä korvakarvat. Siinä samalla rapsuttelin Turrea, joka mielellään myös rapsutti mua takaisin.
Töissä on mennyt kivasti, ei kauheasti mitään uutta. Paitsi että otin itselleni toisen viikkotunnin. Sen tosin maksan omasta taskustani, mutta voin maksaa kerran kuussa ratsastamieni tuntien määrät ja ryhmä on pienenpi ja hinta alhaisempi. Kyseessä on siis työntekijöiden oma ryhmä, nyt oon muutaman tunnin ollut siinä mukana (Aaronilla ofcrs) ja oon tykänny tosi paljon.
Tänään oon iltavuorossa (klo 14-22) ja en oo sen menosta tainnut ikinä kirjottaakkaan, joten voisin tänään miettiä jotain kerrottavaa siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti